Kävin kiinnostavan keskustelun 140 merkin rajoittamana Twitterissä arvostamani jalkapalloajattelijan, opettajan ja valmentajan Harri Kumpulaisen kanssa (kannattaa seurata Kymppipaikka.fi –sivuilla ilmestyvää blogia).
Aiheemme oli hauskuus. Harrin lähtöväite ensimmäisessä twitissään oli, että ”jalkapallo on kehittävintä silloin, kun se on hauskaa”. Tämä särähti. Ei siksi, etteikö se olisi totta. Tietenkin, jos saan tehdä jotain, mistä nautin ja johon kohdistuu intohimoni, opin silloin kaikkein parhaiten. Mutta.
Mutta minusta hauskuus tehokkaan oppimisen tilana on löysä väite, koska se on liiallinen yksinkertaistus ja johtaa sivuun siitä, mitä tehokkaaseen oppimiseen tarvitaan. Hauskuus on jäävuorenhuippu oppimisen kannalta, jos hauskuus käsitetään tilana, että on koko ajan kivaa. Tehokkaan oppimisen pohjalla on paljon sellaistakin, mikä ei ole hauskaa, mutta antoisaa sekin tekeminen voi olla. Ja tuleekin olla, jos halutaan, että pelaajat oppivat tehokkaasti pitkässä juoksussa.
Näen hauskuuden asettamisessa tavoitteeksi samanlaisen ongelman kuin silloin, kun elämän tavoitteeksi asetetaan olla onnellinen. Vaikka onnellisuuden saavuttamista pitäisikin elämänsä tarkoituksena, näyttäisi nykyaikaisen tutkimuksen valossa (esim. Seligman) olevan hyväksi unohtaa onnellisuuden tavoittelu. Tilalle ehdotetaan toimintaa, joka tekee ihmisen kestävämmin onnelliseksi. Ei siis hetken iloiseksi vaan pitkäkestoisesti onnellisuutta kokevaksi.
Todellisuudessa siis onnellisuus näyttäisi vaativan kaikkea muuta kuin mitä juuri nyt olisi onnellisinta tehdä (esim. avata karkkipussi tai vain lösähtää lenkin sijasta sohvalle). Onnellisuus syntyy osaamisen, osallistumisen, antamisen ja vapaaehtoisuuden kokemuksen myötä. Se siis syntyy, kun ihminen kokee itsenä ylittämistä ja itsensä toteuttamista (lähteekin lenkille ja kokee hyvää fiilistä ja pitkässä juoksussa toistojen kautta myös hyvää kuntoa). Onnellisuus vaatii siis ponnistelua. Se vaatii aktiivisuutta, kykyä sietää epävarmuutta ja kykyä ottaa riskejä.
Samoin myös tehokas oppiminen vaatii eteenpäin puskemista myös silloin, kun edessä on vaikea haaste. Sinnikkyyttä tehdä ja toistaa asioita, vaikka tuntuu tahmealta.
Tästä onkin helppo loikata toiseen käsitteeseen, josta urheilun kontekstissa on hyvä puhua: flow’hun. Flow on huippukokemuksen tila, jossa ajan ja paikan taju katoaa, ja kaikki tuntuu luistavan. Tämä on erityisen tehokas tila oppimiseen. Sen vaatimuksena on, että tehtävän haasteellisuus ja tehtävän suorittajan taidot kohtaavat optimaalisesti. Mutta myös flow-ilmiöön kuuluu se tosiasia, että tilaan pääsemiseksi tulee ponnistella ja hyvin usein sitä edeltää ahdistuneisuuden kokemus. Mikään ei oikein suju ja on tahmeaa.
Oppimisen kannalta juuri tämä hetki onkin keypoint. He oppivat tehokkaimmin, jotka kestävät parhaiten tätä ahdistusta, kehittävät osaamistaan, uudelleen määrittelevät haasteen tason ja siten pääsevät useimmin flow-tilaan. Onkin tärkeä oppia laajentamaan sitä epävarmuuden ja ahdistuksen sietokyvyn aluetta, jossa voi vielä toimia mielekkäästi, sillä tämä mahdollistaa tehokkaan oppimisen tilan saavuttamisen useammin. Ja mahdollistaa oppimisen kannalta tehokkaan hauskuuden.
Totta kai lapsilla pitää olla hauskaa. Mutta jos oppimista ajatellaan, unohtaisin tuon hauskuus-tavoitteen tavoittelemisen ja keskittyisin tukemaan lapsia oppimisen kannalta tärkeiden taitojen kehittämisessä ja tekemään haastavien asioiden kimppuun käymisen iloineen ja suruineen merkitykselliseksi toiminnaksi.
Jos siis haluat, että lapsilla on jalkapallossa kestävästi hauskaa älä kavahda, vaikka aina ei ole hauskaa. Oppiminen vaatii myös sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja epävarmuuden sietoa. Nämä eivät ole niinkään hauskuuteen liitettyjä hyveitä. Mutta maksettu tunnehinta maksetaan korkojen kera takaisin. Onkin käännettävä koko ajatus: ei tähdätä siihen, että harjoituksissa on hauskaa (liian heppoinen tavoite) vaan, että tavoitteena tulisi olla se, että haasteisiin vastaaminen ja uuden oppiminen on hauskaa.
Mutta kuten Harri Kumpulainen twiittien pohjalla olevassa artikkelissa ansiokkaasti nostaa esille pois harjoituksista on kaikkien lähdettävä hyvällä mielellä. Valmentajan tehtävä on työntää epämukavuusalueelle, luottaa lapsen potentiaaliin enemmän kuin tämä itse, mutta samalla rakentaa pedagogisesti kaunis kaari. Kaari, jonka lopussa heitetään ylävitoset ja koetaan: ”olihan taas siistiä haastaa itseään”.
Veli-Matti Yli-Rinne
Twitter: @vvVelkka
Kirjoittaja on VJS:n toiminnanjohtaja, jonka mielestä onni on tehdä.
Aiemmat blogit:
- Ole parempi ja menesty
- Valmentajuuden tilinpäätös
- Faija
- Voittamisesta ja kakun leipomisesta
- Värisevä sielu
- Kirkkaus on merkityksellisyyden ydin
- Miten tehdä strategian rakennusprosessi, jolla on vaikutusta
- Kiitos innovoinnista VJS-yhteisö!
- Janne ja Stefu
- Seurojen Palloliitto ei tarvitse piiriorganisaatioita
- Tyytyväisyyskuplaan jämähtäneiden piiriorganisaatioiden sijasta seurojen Palloliitto luo vaikuttavia prosesseja
- Puheeni Komulle viimeisenä työpäivänä VJS:ssa
- Matkamme vuoden urheiluseuraehdokkaaksi
