Isäni harrasti nuorena seiväshyppyä rakentaen itse telineen ja alastulopaikan. Talvisin kaukapallossa hän toimi maalivahtina. Ryhtyi sitten nuorena miehenä sähköasentajaksi, ja luonteenpiirteilleen uskollisena, työskentelee edelleen samalla alalla.
Faija ei tykännyt valmentamisesta
Mutta se ei näkynyt hänen alkaessaan valmentaa. Kävi nimittäin niin, että ollessani 9-vuotias, joukkueeni valmentaja joutui jättämään tehtävänsä. Puikkoihin astui yhden Tuomaksen isä, joka ei olisi työnsä luonteen takia selvinnyt tehtävästä yksin. Faija oli aina ollut hyvä auttamaan – ja siitä alkoi isäni ura vapaaehtoistoimijana jalkapallokekkereissä.
Faija oli aina läsnä
Ei keskipisteenä, ei liian lähellä, mutta tarpeeksi lähellä tunteakseni oloni turvalliseksi. Ja niin lähellä, että joukkueeni yhdistyessä toiseen joukkueeseen, oli isäni jälleen hommissa. Ei suuressa roolissa, mutta auttamassa valmennusta, kun siihen oli tarvetta. Ja toisaalta pitihän isäni olla myös uuden valmentajani Timpan juttukaverina, sillä eihän noin tärkeää toimijaa kuin valmentaja, ollut oikein jättää yksin teinipoikien kanssa.
Isäni kunnioitti aidosti niitä ihmisiä, jotka antoivat aikansa lasten ja nuorten urheilulle.
Ja silloinkin, kun harjoitukset alkoivat lauantaiaamuna kello 8.00 puolen tunnin matkan päässä, voileivät oli tehty ja tee keitetty, kun minä heräsin. Isääni ei pysäyttänyt ajatus rauhallisen aamun mahdollisuudesta lehden parissa vaan häntä työnsi eteenpäin minun parhaani – myös kello 6.00 jokaikinen lauantaiaamu.
Faija ei vaatinut mahdottomia ja tuki
Kun uuden joukkueeni tulokset olivat kurjat, kuten aikaisempienikin, ja minä vielä olin ne kaikki maalit päästänyt maalivahti, en muista saaneeni yhden yhtä saarnaa suorituksistani.
Pelin tapahtumat purettiin yhdessä parhain päin ja minusta kasvoi harrastuksestani nauttiva jalkapalloilija.
Mutta, jos erehdyin arvostelemaan pelikavereitani, tuli palaute välittömästi jättämättä mitään arvailuiden varaan – on keskityttävä omiin suorituksiin.
Mutta tiedän, että isääni pelotti ja hävetti kentänlaidalla välillä. Maalivahdin virheet kun näkyvät kaikkein selvimmin. Se on inhimillistä. Vanhemmat elävät myös lastensa kautta kokien riemut ja myötähäpeät vahvasti. Mutta minun ei koskaan tarvinnut kokea, että otteeni kentällä (kunhan ne eivät olleet ylimielisiä) olisivat aiheuttaneet isälleni pahaa mieltä, vihamielisyytä tai arvoni laskua hänen silmissään.
Harrastus oli minun ja minä ominaisuuksistani ja suoristuksistani huolimatta aina yhtä rakastettava.
Faija ei jäänyt kentän laidalta pois, koska ei kestänyt katsoa minun tai joukkueeni suorituksia. Hän oli kuin vuori – luotettavasti läsnä. Ja turvallinen aikuinen, joka näki asiat ja tapahtumat suurella viisaudella oikean kokoisiksi suhteuttaen.
Faija oli mahdollistaja
Minun ja siskoni harrastuksissa hän oli yksi keskeinen taustavaikuttaja. Kun pikkusiskoni aloitti harrastamisen, löysi isä itsensä yleisurheiluryhmän vetäjänä (johon myös kouluttautui), taitoluistelukatsomon vakiokatsojana sekä loppujen lopuksi joukkueenjohtajana joukkueessa, jossa pikkusiskoni pelasi ja minä valmensin.
Faija mahdollisti toiminnallaan ja osallistumisellaan lukuisten muidenkin lasten ja nuorten toiminnan – luonteenpiirteilleen sopivasti, pitämättä tästä mitään meteliä. Sankari ilman näyttävää viittaa!
Mutta ennen kaikkea hän oli minulle siinä – aina siinä.
Hyvää isänpäivää 2014 faija. Näin se homma nykyäänkin pelaa!
VELI-MATTI YLI-RINNE
Kirjoittaja on VJS:n toiminnanjohtaja, jonka mielestä onni on tehdä.
Aiemmat blogikirjoitukset
