Tunnen useita ”lahjakkaina” pitämiäni ihmisiä, jotka osoittivat valtavasti potentiaalia. Mutta heitä yhdisti pelko epäonnistumiseen ja se, etteivät he oikein koskaan uskaltaneet todella laittaa itseään likoon. He pyrkivät ylläpitämään lahjakkuusmainettaan välttämällä epäonnistumisia. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, jonka päälle ei ole koskaan liimattu talentin leimaa. Ei sitten missään. Olen sellainen perustekijä, joka on ok monessa jutussa mutten missään loistava. Joissain täysi nolla. Sitä oppii arvostamaan ahkeruutta, kun halusi saada jotain aikaan.
Oletteko huomanneet, kuinka harvasta lapsesta, huipputalentiksi hehkutetuista tulee oikeasti huippu-urheilijoita. Miksiköhän, kun lähtötilanne on niin otollinen?
Siksi, että asenne ratkaisee. Koska lahjakkuus, geenien tarjoama taipumusetu ei koskaan puhkea kukaan ilman kovaa työtä. Vähemmällä taipumuksella mutta hirmuisella työllä taas on ihmeellisiä vaikutuksia osaamisen kehittymisessä. Ja tämä on se, mitä lahjakkaiden lapsien on vaikea oppia. Että työllä on merkitystä. Taipumusedulla, kun on saanut etumatkaa. Sitä kun saa nauttia menestyksestä ilman ponnisteluja, tulee oppirahat maksettua liian myöhään. Yleensä tämä tapahtuu sellaisessa iässä, että haistattaa viulut koko hommalle, kun menestys ei tulekaan kuin ruusuilla tanssisi, kuten aina aiemmin.
Lahjakkuuksien ongelma on se, että heidän suhtautuminen omaan osaamiseensa ylimielinen. He ajattelevat ja kokevat olevansa lähtökohtaisesti muita parempia (sillä hehän ovat juuri sillä hetkellä suorituksellisesti) ja tämä kokemus on tärkeä osa identiteettiä. Ja samalla se johtaa siihen, että tätä kokemusta on kaikin puolin suojeltava. Epäonnistumiset on piilotettava. Lahjakkuuskokemustaan suojelevat valitsevat (tutkimusten mukaan) mieluummin vähemmän haastavia tehtäviä, sillä epäonnistuminen on uhka identiteetille. Samalla ahkeruus ja ominaisuuksien kehittäminen eivät ole erityisen tärkeitä asioita, sillä lahjakkuuden ja kyvykkyyden tulee ilmetä ennen kuin mitään on ehditty edes opetella. Muutenhan se ei ole lahjakkuutta. Lopulta lahjakkuuden taakka vie nautinnon, sillä virheet pelottavat ja vievät ilon tekemiseltä.
Millainen asenne siis ratkaisee? Tämä on olennainen pointti, sillä lasten ja nuorten persoonallisuuteen vaikuttaa geenien lisäksi hyvin merkittävästi ympäristö, johon me lasten ja nuorten vaikutuspiirissä olevat ihmiset (vanhemmat, valmentajat jne.) kuulumme. Sellainen asenne ratkaisee, jossa usko siihen, että omia ominaisuuksiaan voi kehittää. Sellainen asenne, etteivät toiset ole luotu menestymään ja toiset ei vaan teot ratkaisevat. Sellainen asenne, että asiat muuttuvat, kun ahkeroi. Ja sellainen asenne, jossa kasvu ja kehitys on kiinnostava mahdollisuus ja epäonnistuminenkin vain tärkeä osa matkaa, jossa etsitään omaa parasta mahdollista itseään.
Ympäristön – siis meidän – tuleekin kiinnittää huomiota siihen miten suhtaudumme lasten tekemisiin, jotta tällaisella asenteella on mahdollisuus kasvaa kiinni lapsiimme ja nuoriimme.
Meidän tulisi kehuta ahkeruudesta. Vanhempina ja valmentajina sorrumme usein ihastelemaan lastemme älykkyyttä, luonnonlahjakkuutta. Tämä johtaa helposti asenteeseen, jossa nämä ovat annettuja ja pysyviä ominaisuuksia. Sen sijaan tulisi kiinnittää huomiota niihin panoksiin, ahkeruuteen, jota lapsi on tehnyt matkalla onnistumiseen tai, kuinka hän epäonnistumisen kohdatessa ottaa opikseen ja kasvaa. Näin emme joudu kierteeseen, jossa lapsi haluaa pitää yllä erinomaisuuden piirrettä itsessään, piilottaa epäonnistumiset vaan vapautuu nauttimaan oppimisesta.
Meidän tulisikin keskittyä lapsen kasvuun ja kehittymiseen. Jos keskitymme lapsen lahjakkuuteen ja erinomaisuuteen, asetamme hänet tilanteeseen, jossa hänen tulee osoittaa jatkuvasti erinomaisuutensa todeksi. Mutta kun iloitsemme kasvusta ja oppimisesta sekä ahkeruudesta luomme pohjaa kasvun asenteelle, jossa aina voi oppia lisää.
Meidän tulee opettaa, ettei epäonnistumista ole. Paitsi, kun epäonnistumisesta alkaa syyttää muita. Tärkeä osa kasvun asenteen kasvattamista on, että epäonnistumista ei ole niin kauan, kun ottaa itse vastuun omista teoistaan ja oppii niistä. Epäonnistuminen alkaa siitä, kun virheestä alkaa syyttää muita, lopettaa oppimisen. Kasvun asenteessa epäonnistuminen on osa oppimista eikä siksi ole todellinen epäonnistuminen vaan tärkeä tutkimusmatka. Se auttaa löytämään asioita, joihin paneutua. Eikä näin epäonnistuminen syö itseluottamusta.
Ihailen ihmisiä, jotka laittavat itsensä alttiiksi epäonnistumisille oppiakseen. Heille elämä on tarina eikä suoritus. Heille elämä on järjetön määrä mahdollisuuksia eikä kasa vältettäviä riskejä. Ihailen myös uutteria ja ahkeria ihmisiä, joille aikaansaamisessa on kysymys vain teoista.
Veli-Matti Yli-Rinne
Twitter: @vvVelkka
Kirjoittaja on VJS:n toiminnanjohtaja ja kasvatustieteiden maisteri, jonka mielestä onni on tehdä
Aiemmat blogit:
- Ole parempi ja menesty
- Valmentajuuden tilinpäätös
- Faija
- Voittamisesta ja kakun leipomisesta
- Värisevä sielu
- Kirkkaus on merkityksellisyyden ydin
- Miten tehdä strategian rakennusprosessi, jolla on vaikutusta
- Kiitos innovoinnista VJS-yhteisö!
- Janne ja Stefu
- Seurojen Palloliitto ei tarvitse piiriorganisaatioita
- Tyytyväisyyskuplaan jämähtäneiden piiriorganisaatioiden sijasta seurojen Palloliitto luo vaikuttavia prosesseja
- Puheeni Komulle viimeisenä työpäivänä VJS:ssa
- Matkamme vuoden urheiluseuraehdokkaaksi
- Hauskuus on huono tavoite harjoituksille
