Tämä kirjoitus on julkaistu VJS-sanomat -lehdessä 2014
Isä-poika -suhdetta jalkapallon kustannuksella
Isä, poika ja jalkapallo – pyhä kolminaisuus. Poika pelaa, ja isä valmentaa… kenties isä joskus myös pelaa hieman pojan puolesta. Jalkapallon nimeen vannova 10-vuotias poikani harjoittelee Litmas-tyylisiä ulkosyrjäkikkoja VJS:n kilpajoukkueessa, ja olen etuoikeutetussa asemassa saadessani toimia kyseisen ryhmän kakkosvalmentajana. Isän ja pojan valmennussuhde on kuin Bulgariassa lomailevan suomalaisturistin vatsa rannalla nautitun kanahampurilaisen jälkeen; koskaan ei voi olla varma, pysyykö paketti kasassa vai räjähtääkö koko kattaus käsille.
Monet valmentajaisät kokevat varmasti oman lapsen ja muiden pelaajien valmentamisessa eroavaisuuksia. Kentiltä löytyy oman kultamussukkansa suosijoita, mutta suurin osa Mourinho-tyylisistä jalkapallointoilijoista suhtautuu tiukemmin ja vaativammin omia lapsiaan kohtaan niin ohjeistuksen kuin palautteenannonkin yhteydessä. Kun treenit ovat ohi, lähtevät pienet futaajanalut köröttelemään vanhempiensa kyydissä kohti kotia. Kun valmentaja hyppää poikansa kanssa VJS-tarroilla marinoidun Toyotan kyytiin, alkaa niin sanottu kakkostreeni; poika kertoo, kuinka hienosti hän paukutti laukaisutreenissä 99 maalia, ja isä aloittaa oman vuorisaarnansa kertomalla, miksi sadas maali jäi tulematta jalkaterän väärän asennon takia. ”Ihan hyvä, mutta… enemmän pitäisi tehdä… parempaan pitäisi pystyä… ymmärrätkö?” Keskustelua on mahdollista jatkaa vielä kotonakin, jolloin myös perheen äiti pääsee osallistumaan keskusteluun puolisoonsa luotujen iltalypsykatseiden avulla.
Monien valmentajien kokemukset oman lapsen valmentamisesta ovat usein hyvin myönteisiä; lapsen kanssa vietetty yhteinen aika on yhtä tärkeää kuin 4-4-1 -pomputtelusuorituksen puristaminen alle 10 sekuntiin. Toisaalta, oma kullannuppu saa osakseen tupla-annoksen tiukkoja kommentteja ja vaatimuksia, jotka saattavat aiheuttaa Lahden MM-hiihtojen doping-riehaan verrattavia mielipahafiiliksiä sekä syyllisyydentunteita. Oma isäni ei ole koskaan allekirjoittaneen eriskummallista persoonaa valmentanut, joten en pysty aivan 100-prosenttisesti asettumaan oman poikani asemaan, mutta kerronpa tässä kuitenkin esimerkin isän ja pojan yhteisestä harjoitushetkestä:
On syyskuinen tiistai-ilta ja VJS-kentän tekonurmipyhätössä tapahtuu; 10-vuotiaat pikku-Messit kirmaavat ympäri viheriötä ja valmentajat huutavat täsmäohjeita pelaajien vauhdittamiseksi. Vettä sataa poikittain, mikä sinällään tuo harjoitusten loppupeliin todellisen brittivääntövivahteen. Poikani laukoo muutaman hienon häkin, mutta epäonnistuu aivan loppupelin viimeisillä minuuteilla läpiajossaan otettuaan liian pitkän kosketuksen ennen laukaisuhetkeä. Pallo karkaa vastustajan maalivahdille, ja apuvalmentajan palaute singahtaa viiltävänä kaatosateen läpi: ”Hyvä yritys, mutta noin ei voi käydä!”
Kun harjoitus ja harjoituksen jälkeiset peruskikkailut ovat ohi, istuudumme autoon ja lähdemme kurvailemaan kohti kotia. Poikani aloittaa keskustelun: ”Näitkö, miten hienoja maaleja meikäläinen teki?” Vastaukseni ja jatkokysymykseni ovat valmiina kurkunpäässä: ”Näin… olivat oikein hienoja, mutta miksi et laittanut palloa sisään läpiajosta?” Poikani tuijottaa minua kuin Timo Jutila Hartsport-pulloa vuoden 1995 MM-finaalin viimeisellä erätauolla ja toteaa: ”No se nyt vaan karkasi, ei aina voi onnistua. Oletko sä faija koskaan epäonnistunut vai onnistutko sä aina?” Vedän keuhkot täyteen länsivantaalaista ilmaa, kaivan rakkaalle taaperolleni auton hanskalokerosta oman elämäkertani ja totean: ”Kaivapa esiin sivu 122 ja lue ääneen.” Poikani plärää teosta ja aloittaa lukemisen:
”Vuosi 1998, keväinen harjoituskauden ottelu TPV:n titaanista miehistöä vastaan. Käynnissä on toinen puoliaika, 12 minuuttia ottelua jäljellä, ja tilanne on 1-1… syöttäkää nyt ihmeessä, tällä nopeudella karataan miltä puolustukselta tahansa. Olen hirmukunnossa, 87-prosenttisesti halvaantunut takaristiside ei vaivaa enää perjantaina väliin jäänyttä Kaivon-reissua enempää ja peli soljuu eteenpäin kuin innostunut kihomato karvaisella pakaralla. No nyt, passaa Hege tänne, saat seinän takaisin, noin just, hyvä… no okei, kimposi tukijalasta takaisin omille, mutta lopputulos on tärkein. Hege ajaa laitaa pitkin päätyyn. Miksiköhän Heguli ajaa aina elämässään päätyyn asti? Katsokin, että keskität ajoissa ja hyvän, ei mitään norjalaistyylistä turskanpyydystäjää. Nyt on meikäläisen sauma! Taidan tehdä yleisön silmiä hivelevän, takatolpalle johtavan ristiinjuoksun itseni ympäri. Noin, kyykkyaskeleet osuivat maistukaisesti kohdalleen… mihin h..vettiin se oikein keskittää? Pallohan menee etutolpalle, ja TPV:n veskari painuu perässä. Äkkiä messiin! Vedän nopean liukarin härdellin sekaan… Aijaijai! mikä kova toi oli? Suoritin Atik Ismail -tyylisen Tarzan-syöksyn suoraan päin etutolppaa. Takaristiside huutaa hoosiannaa viisiäänisessä kaanonissa. Mitäh? Maali! Jengi tuulettaa, nahkakuula on mennyt keskityksestä suoraan maaliin veskan längistä. Kaikki tulevat onnittelemaan allekirjoittanutta – ilmeisesti olin tarpeeksi lähellä palloa. Jos ei jalka olisi kuudessa osassa, tekisin yhden miehen pesispiirin. Joukkueenjohto tanssii kentän laidalla: Kundit, kundit, kundit, hyvä kundit! Turha lähteä tuottamaan kanssapelaajille ja valmennukselle pettymystä kertomalla, ettei meikäläisen kultajalka koskettanut palloon. Sitä paitsi Hege on laitalinkki – ajokoira – ei se tarvitse maalimerkintöjä, syötöt riittävät. Tämä on näin oikein hyvä: 2-1-voitto ja Left Footille tehot 1+0. Kyllä lehdet taas kirjoittelevat!”
Poikani nostaa katseensa kirjasta ja tuijottaa isäänsä silmät teelautasen kokoisina kysymysmerkkeinä. Mielessä pyörii selvästi tuhansia kysymyksiä sekä epätietoisuus siitä, mitä halusin hänelle esimerkkini avulla selittää. Juuri kun hän on avaamassa suunsa, siivoan sivuun epäonnistumisieni yllä leijuvan tumman pilven ja totean: ”Otetaanko himassa yksi FIFA-matsi?” Poikani hymyilee ja nyökkää. Harjoitussessio on päättynyt.
Left Foot
